No, jotain muutakin on onneksi viime päivinä tehty, kuin kuvailtu oireita ja diagnooseja, kuten pohjasta näkyy. Silti on pakko sanoa, että vajaa vuosi tätä taistelua on kuluttanut henkisesti enemmän kuin varmaan mikään ikinä. Mutta mun mottoni on, että asioilla on tapana järjestyä. Ja niin ne ovat alkaneetkin järjestyä, hitaasti, mutta kuitenkin :)

Mutta, jonkinlaista tuuletusta on alettava järjestämään. Missä mittakaavassa, se jää nähtäväksi. Nyt on kuitenkin palattava takaisin erään ison käännöstyön pariin.

Kaikenlainen muu elämä on saanut jäädä aika lailla sivuun. Jotain joskus ehtii tekemään, ja pakkokin, että saa päätään tuuletettua. Mutta kyllä sitä aika nopeasti alkaa huono omatunto vaivata, ettei ole... saatavilla. Vaikka potilas ei toki vaadi yhtään mitään. Päin vastoin. Parhaaksi keinoksi on selkeästi osoittautunut täydellinen maiseman vaihto, jotta pääsee irti kaikesta vähäksi aikaa. Sekin tietysti aiheuttaa ajoittain kaikenlaista ihmeellistä kyselyä, mutta olen oppinut jättämään moiset omaan arvoonsa.

Tänä kesänä otetaan rohkeita askelia :) Saa nähdä, minne tästä päätyy. Kesälomaan on hyvin vähän aikaa enää!

Eilen sain saattajan ulko-ovelle asti. Tuntui sekin varsin utopistiselta. Etenkin kun oli aiemmin päivällä jo käynyt kahviossa viineriä nauttimassa ja ulkona ihailemassa kirsikkapuiden kukkia ja tarkastamassa, miten kevät etenee. Hämmentävää.

Tämä kaikki tarkoittaa nyt sitä, että siivousoperaatio on potkaistava tänään käyntiin. Parvekkeen ikkunat on pestävä (ovat kuulemma tervassa), kuolleet kasvit on heivattava - ettei tarvitse ensimmäisenä niistä huolehtia. Niin, ja normisiivous siihen kaupan päälle vielä. Mutta mielelläänhän tuon tekee  ja pyytämättä. Noottia saisin, jos paljastuisi, että oon mennyt siellä siivoilemaan...  vaikka tyytyväinen taitaa olla kuitenkin.

Pitäisi kai olla iloinen, mutta fiilis on :blank: onhan tässä oltu jo teholla nukkumassa hengityskoneessakin ja sieltäkin on selvitty. Kai ne isoimmat vastoinkäymiset on jo voitettu. Toivon - mutta hyvin varovaisesti vaan.

Illan suussa selvisi, että leikattu on, ja siirretty teholle, nukkui hengityskoneeseen kytkettynä. Leikkauksen aikana oli sohaistu ohutsuoleen pieni reikä, josta oli aiheutunut vatsakalvon tulehdus. Lupasivat pitää aamuun asti nukkumassa, ihan oman mukavuuden kannalta. Ja hyvä näin, en tiedä, milloin viimeksi on saanut nukuttua kunnolla. Aamulla herättivät, oli irrotettu koneista ja jutteli jo hoitajien kanssa. Antibioottia menee suoneen ja pidetään teholla näillä näkymin ainakin huomiseen. Josko sitä nyt saisi huokaista jo helpotuksesta...

Kiitos kaikille, jotka ovat meitä tämänkin katastrofin aikana jaksaneet tukea  olemme hyvin kiitollisia.

Paniikkia en tunnusta, mutta pieni jännitys on. Toivois niin paljon, että tästä viimein alkais se uusi luku elämässä kaikin puolin, että meillä voitais olla viimeinkin terveiden kirjoissa. Tosin mikään ei ole kyllä meidän klaanille tullut koskaan helpolla, vaikka asiat loppujen lopuksi on aina kääntyneet parhain päin.

Että niitä pippuripihvejä odotellessa. Ja niitä muita keitoksia, joita tuo lupasi tehdä kun kotiutuu ja on vähän toipunut :)

UPDATE: Kaikki hyvin ellei hienosti! Lääkärit oli erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, veri kiertää hienosti ja paraneminen voi alkaa. Kaikki hyvin tällä erää 

Mä vaan odotan, pelkään ja hengitän paperipussiin. Tää on ihan hirveetä. En suosittele kenellekään

Eräitä läksiäisiä kävin viettämässä viime viikolla, eli lomalla, Helsingissä. Mielenkiintoinen porukkamajoitus 21 neliön opiskelijayksiössä... Samalla pääsin taas risteilylle Kirsin j parin muun kanssa, tällä kertaa ihan ilmaiselle. Kävin sitten noutamassa karkkivaraston täyteen merimyymälästä :) Merenkäynti oli aikamoista, laiva oli kauhee, täynnä humppahirviöitä ja infernaalista karaokemääintää, johon olis pitäny tilata jo amnesty, animalia ja greenpeace paikalle. Ja ei, minä en ollu laulamassa. Aamun laivalla kruunas se, kun luokkaretkeläinen Tallinnasta oksensi meidän pöydälle kahviossa.

Meillä on oltu leikkausta edeltävissä tutkimuksissa, jotka poikivat pikku operaation, jonka takia ollaan vielä sairaalassa, kun käsi näyttää lähinnä norsun raajalta. Siellä sitten jouduttiin viettämään myös eiliset 60-vuotispäivät. Potilas oli kyllä itse sangen tyytyväinen tilanteeseen, kun ei tarvinnut siivota eikä kestitä varsinaisesti ketään, kunhan meni kahviossa jonon perille ja maksoi laskun. Sairastelumielessä kaikkeen on jo tottunut, asioille on löydetty syitä. Nyt vaan odotellaan toukokuuta ja leikkausta. Toivottavasti vaiva sillä paranee nyt sitten kunnolla ja elämä jatkuis vähän normaalimpana taas. Tää on ollu tällästä takkuamista nyt jo puolitoista vuotta. Välillä on ollu tietämistä. Onneks on ollut ihmisiä, joiden kanssa tuulettaa päätään. Ja uusia hassuja asioita, joihin keskittyä välillä. Sääli, ettei kaikilla mene jakeluun, että tän kaiken synkkyyden keskellä on tarvittu jotain ihan päätöntä, jotta on jaksettu. No, mitään en kadu, päin vastoin  että älkää uskoko kaikkea mitä oho tai 7 kirjottaa, haha 

Eräs yö vietettiin ensiavussa ja sen jälkeen osastolla muutama. Olen tullut siihen tulokseen, että yksi hirvittävimmistä tunteista, jota elämänsä aikana on joutunut kohtaamaan, on avuttomuus, etenkin, kun on kysymys jostakin itselleen rakkasta. Totaalinen kyvyttömyys tehdä mitään toisen hyväksi, joka kärsii siinä omien silmien edessä. Ja vielä, kun mitään vikaa ei löydy, kaikkien mahdollisten ja mahdottomien toimenpiteiden ja tutkimusten jälkeenkään. Onneksi tilanne on nyt ohi ja kotona ollaan, voidaan vieläpä varsin hyvin.

Vanhat möröt ovat yrittäneet tunkea takaisin ovista ja ikkunoista. Muutamasta jutusta on pitänyt luopua, ainakin vähäksi aikaa, saadakseen olla rauhassa, pitää oman tilansa, irrottaa tuoreimmat veitset selästään. En vaan ymmärrä, että jotkut eivät ymmärrä...  Mutta. Äärimmäisen suuri kiitollisuus on niitä tukipilareita kohtaan, jotka vierelläni ovat seisseet ja seisovat yhä, nousevat barrikaadeille, kun omat voimat ei enää riitä <3 Ja aivan varmasti en ole ansainnu tuota tukea, ja silti se vaan on siinä, yhä vaan. Uskomatonta !

Päätetään tämä positiivisuuksiin. Eilen olin ensimmäistä kertaa takaisin tanssitunnilla. Tykkäsin. Ja aion jatkaa. Risteilyäkin on varattu, odotan malttamattomana.. hehe, lemmenlaivaa  käsittäköön kukin miten haluaa, mutta mä aioin sädehtiä, ellen jopa kimaltaa, kun sinne asti päästään 

Mutta ajat ovat muuttaneet niin poikia kuin heidän tekemisiäänkin. Ennen sitä tyydyttiin laittamaan suolaa hammasharjaan, sitomaan ovia jekkulangalla, tai teippaamaan käsisuihkuja lavuaarin alle. Mutta kun tyypit saa ikää lisää, niin mittakaava muuttuu vastaavasti, tai sitten jostain on ollut tarjolla huomattavasti lisää virikkeitä. Joka tapauksessa. Enää ei jekuteta pienessä porukassa, ei toki. Nyt haastetaan kaveri paikallisen ilmaisjakelulehden piinapenkkiin ja annetaan vielä peukaloruuviin kyytipojaksi lista mitä mielikuvituksellisempia sisäpiirivitsikysymyksiä. Järeet on aseet!

Tästä päästäänkin sopivalla aasinsillalla aiheeseen, eli silläkin uhalla, että mun ei olis kannattanut kertoa tuntevani näitä ihmisiä, jaan haastattelut kanssanne. Ja jos pojista tänne joku eksyy, niin mitäs menitte laittamaan naamanne julkiseks riistaks  Sitä saa, mitä tilaa 

Antti
Wiframi
Make

Tässä tulee nyt kiire sitten, siivousoperaatio on potkaistava käyntiin tänään. Siellä odottaa parvekkeen ikkunoiden pesu, kuolleiden kukkien heivaus, imurointi ja lattioiden pesu. Ettei ensimmäisenä tarvitse alkaa niistä murehtimaan, vaan saa olla ihan rauhassa ja tehdä mitä huvittaa, jos huvittaa. Jos ei huvita, niin sitten se on niin. Pääasia, että saa olla kotonaan.

Kaikkea uutta hienoa on tullut uuden vuoden mukana, uudenlainen, konkreettinen suvaitsevaisuus (ilman kompromissiä omista periaatteista), ymmärtämys ihmisarvosta, tasavertaisuudesta ihan oikeasti, ei vain teorian tasolla... Uusien ihmisten kohtaaminen, heidän kanssaan ystävystyminen ja ajan vietto antaa paljon ja opettaa - olin ehtinyt jo unohtaa tuonkin asian. Antoisaa se on varsinkin silloin, jos uudet tuttavuudet ovat maailmankatsomukseltaan erilaisia kuin itse. Ja sehän siinä hassua on ollutkin, että he ovat erilaisia mutta kuitenkin niin samanlaisia. Olen omieni joukossa, ja se on mahtava alku tälle vuodelle.

Kiireinen viikonloppu on edessä, sitä ennen työreissua - matkustaminen vaan lisääntyy vastuun kasvaessa tuossa ensi kuun puolella  uusia tuulia tiedossa silläkin rintamalla!! Tosiaan, perjantaina juhlitaan Vesitornissa prinsessateemalla isoilla synttäreillä, lauantaina on bändin treenit ja jälkijoulut, sunnuntaina keikka  Niin, ja maanantaina olis esiteltävä uutta ohjelmistoa, jonka treenaus on viime lauantain tunnin sähellyksen varassa  Mihin tää treenijakso on menny? Mä oon tuhlannu sen olemalla sosiaalinen... järkyttävää 

Hienoa viikkoa jokaiselle!

Keikka meni miten meni, tai ihan kunnialla kai. Lopussa oli pakko löysätä, koska molempien käsien pikkurillit, nimettömät ja kämmensyrjät puutu, enkä mä tuntenu venttiilejä enää... Oli se silti kivaa, porukassa soittaminen, vaikkakin stressas aika paljon. No, sitä lajia tulee harrastettua jatkossa varmaan enemmänkin *vink vink*, jos nuo huolivat mua enää mukaan...

Nyt olis joulujuttuja vaikka kuinka paljon hoitamatta. Erinäisiäkin tärkeitä ihmisiä on vielä vaille lahjaa... no, kyllä tässä ehtii... 

Ennen ruokailua käytiin kattomassa Raja 1918. Tuntui siltä, että joillakin osallistujista oli sellainen pieni odotus, että vaikka kysymys olikin tosiasioihin pohjaavasta sotaelokuvasta, olisi ruudulle levitetty kasapäin romanttista lääkäriröyhelöä, noin karrikoituna. No, siitä voidaan olla tietysti montaa mieltä, tarvitseeko kaikkea näyttää, mutta jos pohjataan tositapahtumiin niin minkä takia pitäisi vähätellä asioita? Sota ei varmasti ole koskaan ollut mustavalkoista, eikä kaunista, sen ymmärtää kokemattakin. 

Elokuvaanhan sijoittui toki historiallinen rakkausdraama, mutta siitäkin oli romantiikka suurimmaksi osaksi hyvin kaukana. En tiedä minkä takia suhtaudun noin tunteella ihmisten kommentointiin... toisaalta ei kukaan ketään pakottanut tuota rainaa katsomaan. Olen näköjään sen verran isänmaallinen, että mielestäni on hyvä tietää, mitä oman maan historiassa on tapahtunut - ei sitä muuten välttämättä osaa arvostaa tai pistää oikeisiin mittasuhteisiin. Kaikkea on helppo pitää itsestäänselvyytenä. No, palopuheet sikseen, en silti suosittele tuota elokuvaa heikkohermoisille.

Elokuvahan on rakennettu kapteeni von Munckin hahmon ympärille, ja lyhyesti kerrottuna kuvaa sitä, kun kansalaissodan päättymisen jälkeen tämä komennetaan Rajajoen kylään perustamaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä rajaa. Itseasiassa, koko elokuva on täynnä erilaisia rajoja; punaisia ja valkoisia, sotilaita ja siviilejä, venäläisiä ja suomalaisia, kauppiaita ja salakuljettajia, vakoojia ja liittolaisia... ja jollakin tapaa nuo rajat ovat kaikki vähän aikojen saatossa hämärtyneet. 

Tämän verran nappasin Finnkinon sivuilta "Rajajoella maat erottaa vain yksi silta. Von Munck rakastuu paikalliseen opettajaan Maaria Lintuun, joka on salaa kihloissa etsintäkuulutetun punakapinallisen kanssa. Raja ajautuu kaaokseen kun kylään alkaa tulvia satoja Neuvostoliiton aloittamia puhdistuksia pakenevia ihmisiä. Von Munck joutuu päättämään ketkä päästetään rajan yli, kun kellään ei ole henkilöllisyystodistuksia. Karanteeni perustetaan ja teloitukset alkavat. Rakkauden ja velvollisuudentunteen rajalla kamppailevan von Munckin käsitys oikeasta ja väärästä alkaa hämärtyä." Tuossa se oli hyvin sanottuna.

Leffan ja ruuan jälkeen olikin jo kiire katselemaan linnan juhlia. Muutin eilen myös takaisin omaan kotiini, joten purkamista ja järjestelemistä riitti kyllä vaikka muille jakaa. Ja pyykkäämistä... No. Näin sitä vaan mennään eteenpäin vaikka välillä oli usko jo loppua  

Oli siinä muuten varmasti muulla yleisöllä hämmästeltävää, kun tummiin pukuihin ja iltapukuihin tälläytynyt kansa vaelsi teatterin rappusia... Joku "herrasmies" tallasi portaissa mun laahukselle oikein urakalla. Eikä ees pyytäny anteeks... että mitkä käytöstavat... Onneks oli paksua taftia, niin ei menny mikään rikki.

Täytyy laittaa tänne juhlinnasta kuvia esille, kunhan vaan ehdin purkaa.

Yhtenä hetkenä huomaa, että joku, jota on suuresti arvostanut ja kunnioittanut, on poissa. Miettii, miten kukaan pystyy jatkamaan hänen jalanjäljissään, miten kenelläkään on sitä viisautta, kaukonäköisyyttä, ihmistuntemusta, taitoa. Miten tästä selvitään, kuka nyt tarttuu ohjaksiin? Kerran jo rikkirevitty lauma on jälleen tuuliajolla, meidän silmistämme katsottuna. Onneksi on Yksi, jolle tämä ei tullut yllätyksenä.

Tänään ei tunnu olevan muuta sanottavaa.

Koko maailma oli niissä keltaisissa käytävissä, isoissa ovissa; ruiskuissa, piuhoissa ja letkuissa, lääkkeissä ja sairaalan hajussa. Ahdistavaa oli mennä, mutta vielä ahdistavampaa oli lähteä – sydäntä riipi joka kerta. Ajatukset olivat kaiken aikaa ihan sekaisin, pää tuntui olevan täynnä puuroa ja silmät sumua. Mistään ei tullut mitään. Jos ei ollut sairaalassa, ajatteli sinne menemistä tai sieltä tulemista. Parkkipaikalla tuli itkettyä pitkään useamman kerran. Epätoivo ja huoli meinasivat viedä järjen. Toipuminen, kotiin pääseminen, kaikki tuntuivat niin kaukaiselta.

Totesin moneen kertaan olevani maailman onnellisin ihminen, kun oltaisiin taas kotona ja elämä menisi eteenpäin. Kun tästäkin olisi taas selvitty. Kun kotiin paluu oli viimein totta, sitä ei meinannut millään käsittää. Ja samalla huomasi, ettei huoli hävinnyt minnekään. Pelkäsi kuollakseen lisäkomplikaatioita ja kaikkea mahdollista. Toisaalta olin kuin eräs kansa erämaassa. Vaikka omin korvin kuulin lupauksen, että tästä selvitään, epäilin sitä jatkuvasti. Söisin ennemmin omat sandaalini kuin yrittäisin pystyä luottamaan siihen, mitä oli sanottu. Tietysti ajoittain pystyinkin, kunnes epätoivo iski taas. Inhimillistä, mutta sietämätöntä. Nyt, kuukauden ja yhden päivän päästä on jo helpompi hengittää. Vaikka nyt hirvittääkin leikkauksen sijaan se vanha vaiva, masennus, joka yrittää nostaa päätään. Toivon sydämestäni, ettei se saa pysyvää otetta. Tässä on ollut jo yhdelle potilaalle ihan tarpeeksi.

Luulen että tätä ei voi sivusta katsoen helposti ymmärtää, etenkään, jos olosuhteet eivät ole itsellä samat. Ensinnäkin; on varmasti yksinkertaisempaa, jos ympärillä on kaksi vanhempaa, jotka huolehtivat toisistaan. Tai sisaruksia, jotka eivät tee 20 päivän työputkia vailla minkäänlaista vapaapäivää edes viikonloppuisin. Jos kaikki ei ole kiinni itsestä ja omasta venymisestä vaan vastuun jakamisesta. Ei niin, että tämä olisi joku uhraus, joka revittäisiin selkänahastani. Päinvastoin. Tätä varten on perhe, läheiset, ystävät. Tällaisissa tilanteissa noiden suhteiden arvo punnitaan. Jokainen toisensa tukena vuorollaan - tätä kai sitten on se priorisointi ja ajankäytön harkinta... Sitä vain toivoisi, ettei muista suunnista taakoitettaisi enää lisää, edes sanattomilla huokauksilla. Tässä on minun mittaani ihan tarpeeksi tällä hetkellä.

Otsikkoon viitaten, tämä on vain yksi, väliaikainen vaihe toipumisen tiellä – joka kestää oman aikansa. Tämä ei nyt ole mikään suora viittaus kenenkään sanomisiin tai tekemisiin, vaan haistamaani ilmapiiriin yleensä. Mutta kaikki eivät vain ymmärrä. Ehkä heidän tilanteensa on erilainen. Minä tiedän kuitenkin tekeväni oikein. Sitä paitsi, vaikka menneisyys on ollut mitä sattuu välillä, minun eteeni on silti tehty paljon. Ehkä nyt saan antaa siitä vähän takaisin.

*muoks* Päivän koomisin hetki seurasi 2 sekuntia merkinnän julkaisun jälkeen: radiosta alkaa soida kaamea renkutus "Raising my family"... mutta ne sanat... "Guess I'm gonna be allright, my family is here beside me.." So true 

No, vanhoja tai ei, mutta hauskaa oli silti. Peli sujui varsin hyvässä hengessä kahvin ja maisterien voimalla. Tosin ne maisterit taisi olla eräiden apuna enemmän kuin toisten.. Kuuleman mukaan myös paikallinen fauna yritti monipuolistua mm. lavahailla ja petohailla, mutta vastalauseiden määrä oli niin mittava, että yritykseksi se jäi. Muiluttamisen maailmanmestarit yrittivät ujuttaa sekaan myös kaikenlaisia uudissanoja, mutta tarkkaavainen tuomaristo torpedoi moiset lassipalloilut heti alkuunsa...

Niin. Terkkuja vaan peliporukan junioreille, mä selvitän vielä, miten te huijasitte huippupisteet itsellenne 

Pakko myöntää, että tää on tehny mullekin hyvää. Huolehtia välillä muista ja olla yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa. Liian helposti sitä hautautuu omaan kotiinsa väsymystään valittamaan. Niin, ja unirytmikin on muuttunut. Ei varmasti kuulosta kovin hehkeältä, mutta nykyisin herään joka aamu, siis myös viikonloppusin, seiskalta. Ja sammun 11 maissa illalla. Ennen yritin pitää väkisin itseäni hereillä. En enää. Jotain hyötyä tästäkin.

Saa nähdä, on kiireinen viikko tulossa. Katellaan. Tänään pitäis olla valmiina jotain suurta hengen tuotosta, mutta treenaamiset on jääny minimiin...  menen siis vastaanottamaan nuhteita...

Täällä näkyy olevan kommenttia mun jalosta taidostani, eli vihjailusta  Jos ihan vakavalla naamalla puhutaan, niin netti on kuitenkin julkinen foorumi, ja jollakin tavalla se asia pistää suojelemaan omaa yksityisyyttä, ihan kaikkia nimiä ja faktoja ei tee mieli laittaa esille. Ja muutenkin. Mä vaan olen tällainen, epäsuorien ilmauksien viljelijä  Mitään en myönnä...

Viikonloppuna olis muuttoa ja keikkaa. Lähimaasto saa lisää asukkaita Tampereen suunnasta ja olen luvannut olla kantoapuna. Sunnuntaina pitäisi sitten olla Joïen kanssa keikalla. Ihan sopivasti aktiviteetteja siis tiedossa.